Kun yhtäkkiä tajuaa olevansa iän puolesta vanha, niin aivoissa käy ihmeellinen prosessi.
Sitä katsoo peilistä ihan sama naama, mutta siinä on jotain väsynyttä ja ei omaa. Aivot eivät pysähdy vaan kroppa pysähtyy ja se ei tunnu kivalta. Onneksi mitään vakavaa ei vielä ole, mutta kokoajan kolottaa jostain ja jalat ei tahdo tulla samaa vauhtia mukana.
Tahtoisin vielä tehdä vaikka mitä ja oppia jotain ihan uutta ja saada onnistumisen hetkiä. Jotenkin yrittämisen jälkeen en ole palautunut omaksi itsekseni ja en osaa oikein ottaa mistään kiinni. Seitsemän vuotta elin vain kahvilalle ja sen hyvinvoinnille, minä jäin jalkoihin. En osannut olla edes ylpeä siitä, että nyhjäsin tyhjästä menestyneen liiketoimen ilman aikaisempaa kokemusta alalta.
Tässä yksi kuvatuimmista nurkkauksistamme. Oli ihanaa muuttaa tunnelmaa ja luoda oman näköistä ”taidetta” muiden iloksi.
Kuvauksiakin oli monenlaisia…
Bonnie & Clyde
Karu teollisuushallikin kääntyy viihtyisäksi oikeanlaisella rekvisiitalla.
Toisia se vihastutti ja kammoksutti, toiset taas tykkäsivät ja ymmärsivät.
Onneksi me olemme kaikki erilaisia ja meille kaikille löytyy omanlaista miljöötä ja tekemistä.
Enää en halua noin isoa palaa haukata, vaan jos löytäisin jonkun kompromissin mukavaan työntekoon. Luovuutta ja kädentaitoja voisin toteuttaa jotenkin, mutta miten ja missä? Olisipa joku ihmisen käyttöopas, josta katsoisi että mitä milloinkin pitää tehdä. Yhteiskunta palvoo ajatusta, että teet töitä säännöllisesti ja ilmoitat siitä verottajalle, eläkevakuutusyhtiöön jne.
Välillä on tunne, että mitä himpuraa mun tekemiset kuuluu yhtään kenellekkään! Tahtoisin vain tehdä kaikessa rauhassa jotain ja elää omaa elämääni. No näinhän tämä maailma toimii ja vanha mummo kääkkä voi vain toivoa parasta ja odottaa että saa sen muutaman satasen eläkettä joskus.
Siihen asti täytyisi jotenkin elättää itsensä. Muutama vuosi sitten en edes ajatellut näin, vaan oli paljon ideoita ja rohkeutta tehdä vaikka mitä. Ehkä tämä maailman meno on jotenkin lamauttanut ihmisen luovuuden ja oman ajatusmallin.
Monenlaista tapahtumaa saatiin aikaiseksi. Ihanat autoporukat kävivät ja saivat ohikulkijat tulemaan myös paikalle.
Siitä on vuosia kun kirjoitin viimeksi esim. päiväkirjaa, silloin ”ongelmat” olivat tosi köykäisiä ja ratkesivat kuin itsestään. Nyt tässä kirjoittaessani tuntuu vain oudolle pohtia omia asioitaan ja todeta, että elämän ratkaisut ei ole omissa käsissä juuri tässä ja nyt. Tämä työkuvio tällä hetkellä vaivaa ja hämmentää todella paljon itseäni. Mikä on se juttu mikä on loppuelämän työ??
Olen kadottanut itseni ja toivon että matkani varrella löydän sen jostain.
Anun matkat jatkuu…
Vastaa